sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

4. Leonard & Lenora

"Voi hyvänen aika.." Hunter mutisi eräänä aamuna peiliin katsoessaan. Aikuisuus oli sujahtanut ohi Hunterin silmien ja pappavuodet olivat ottaneet miehestä vallan. Mitä Johannakin nyt ajattelee, Hunter mietti kuumeisesti ja yritti epätoivoisena siloitella ryppyjänsä, jotka saivat vanhuksen muistuttamaan etäisesti jyrsijää. Eihän Johanna tietenkään olisi moksiskaan (eihän hän koskaan ollut ihmisiä sen pahemmin ulkonäön perusteella arvostellut), mutta eihän Hunter tätä asiaa tullut ajatelleeksi vaan jatkoi epätoivoista peilaamistaan valittaen samalla kuinka hänen ihana nuoruutensa oli eletty ja kuinka hänen luontainen charminsa oli menetetty.

Johanna ja Hunter siis olivat kuin olivatkin saaneet sovitettua välinsä. Tai no, ainakin he olivat yrittäneet. Romantiikka oli kyllä miltei kadonnut kaksikon väliltä ja puheenaiheetkin olivat melko rajoitettuja, mutta kuitenkin yksi asia oli edelleenkin pitänyt parin yhdessä ja sehän tietysti oli Leonard.

Kuin hujauksessa Leonard oli saavuttanut taaperoiän ja johan alkoi jo pojalla olla asiaa. Leonard oli ehdottomasti perheen ilopilleri ja samalla myös äärimmäisen kiltti ja rakastettava. Joka kerta oli hymy herkässä sekä Johannalla että Hunterilla kun poika innostui kertomaan maailman ihmeistä ja juuri oppimistaan asioista.
"Äiti! Äiti! Kato ulot!"
"Niin, Leonard, ulkona sataa lunta" Johanna kertoi pikkuiselle, joka katsoi äitiään silmät kirkkaina. "Niin tapahtuu kun on talvi."
Pojan silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi. Leonard avasi suunsa ja alkoi huutamaan: "Talvi! Talvi! Talvi!" niin, että varmasti koko naapurusto kuulisi mitä taapero oli juuri oppinut. Leonard oli kyllä todella innokas oppimaan uutta, joten kävely ja puheopetuksetkin sujuivat nopeasti ja mutkattomasti.

Jotain muutakin jännittävää oli kuitenkin meneillään Leonardin kasvattamisen ohella. Eräänä päivänä Johanna oli tuntenut vatsassaan omituista liikehdintää ja muutaman raskaustestin sekä lääkärivierailun jälkeen oli selvää, että perheeseen oli tulossa lisäystä. Hunter (joka oli mysteerisesti piiloutunut kylpyhuoneeseen koko aamuksi) ei kuitenkaan vielä tiennyt mitään. Johanna tiesi, että ennemmin tai myöhemmin Hunterille pitäisi kuitenkin kertoa asiasta, joten nainen otti itseään niskasta kiinni ja kutsui Hunterin olohuoneeseen.

"Öh.. Hunter?" Johanna varmisti ihmeissään katsoessaan vanhaa miestä, joka seisoi hänen nenänsä edessä. Hän oli jotenkin... erilainen.

"Voi Johanna! Katso minua, minä vanhenin! Yritin piiloutua vessaan jottet näkisi minua tälläisenä, näytän kauhealta! Anteeksi!" Hunter selitteli Johannan katsoessa kummastuneena vierestä. Johanna ei ollutkaan ollut tietoinen miehen ulkonäköpaineista.
"Tuota, miksi pyytelet anteeksi?" Johanna kysyi hymyillen. "Ei minua haittaa, vaikka vanhenit. Niin meille jokaiselle käy. Etkä sinä nyt niin kamalalta näytä, oikeasti."
"Oikeasti?"

"Et tosiaan" Johanna sanoi, vaikka oikeasti naisella meinasi pokka pettää katsoessaan Hunterin valahtaneita kasvoja.
"Mutta en minä ihan tämän takia sinua tänne pyytänyt. Minulla olisi vähän kerrottavaa."
"Ai" sanoi Hunter hämmentyneenä. "No, tuota, mitä halusit sanoa?"
Johanna epäröi hetken ja katseli varpaisiinsa. Nyt sitä mentiin, Johanna ajatteli. Nyt tai ei koskaan.
"Me saamme lapsen" Johanna tokaisi yksinkertaisesti.
"M-mitä? Lapsen?" Hunter katsoi kauhistuneena Johannaa.
"Kyllä. Kävin eilen lääkärissä ja asia selvisi. En uskaltanut kertoa sinulle heti, mutta nyt tiedät."
Hunter tuijotti naista hetken kauhuissaan ja Johanna luuli miehen jo nukahtaneen pystyyn (joka tosiaan olisi nyt mahdollista kun kerta mies oli saavuttanut korkean ikänsä) kun Hunter viimein vastasi:
"Sehän on.. mahtavaa!"

"Onhan tuossa vastsassa selvä kumpare. Hei kumpare, täällä puhuu isäsi!" Hunter leperteli vatsalle Johannan katsoessa helpottuneena miehen toimia. Jostain syystä Johanna oli ollut huolissaan, miten Hunter suhtautuisi toiseen lapseen. Näköjään kuitenkin Johanna oli murehtinut aivan syyttä, sillä mies suhtautui asiaan aivan mahdottoman hyvin.

Myös naapurusto suhtautui perheenlisäykseen hienosti. Vihdoin kun talo oli saatu jo talon näköiseksi ja pikkuruisten jalkojen kipitystä huomattiin lumenpeittoisella pihanurmella alkoivat naapurustossa keskustelun sävy muuttaa muotoaan. Monet olivat hymyilleet nähdessään Leonardin leikkivän lumihangessa ja kerran ruokakaupassa ollessaan eräs nainen oli jopa tervehtinyt Johannaa (katsoen kuitenkin visusti ympärilleen, ettei kukaan huomaisi). Johanna ei edelleenkään kuitenkaan välittänyt muiden mielipiteistä, vaan halusi ainoastaan keskittyä alkavaan perhe-elämäänsä.

Kuitenkin parhaiten asian otti vastaan kukapa muu kuin Leonard, joka niin innoissaan odotti pientä sisarustaan jo liittyvän mukaan hänen leikkeihinsä. Poikahan ei meinannut millään nukahtaa uutisen kuullessaan ja pomppi joka ilta kehdossa yöhön saakka huutaen:
"Äiti! Äiti! Milloin leikkikaveli tulee? Milloin, millon!?"

Johanna huokaisi syvään.
"Odotahan nyt ihan rauhassa ja ala nukkumaan" Johanna sanoi rauhallisesti ja tuudutti Leonardin uneen, vaikka oikeasti hänen teki mieli hyppiä onnesta. Kaikki oli mennyt niin täydellisesti. Ainut ongelma oli.. no, raha. Johannan päiväpalkka ei ollut kovin suuri ja ottaen huomioon hänen pitkän äitiysvapaansa, ylennykset eivätkä palkankorotukset tulisi kuuloonkaan.  Myös Hunterin palkka oli todella pieni joka hieman ihmetytti Johannaa. Mitä hän edes tekee työkseen, nainen pähkäili. Aina kun Johanna yritti ottaa Hunterin työn puheeksi mies vaivaantui ja alkoi puhumaan säästä tai jostakin muusta turhanpäiväisestä. Johanna oli kuitenkin arvellut miehen tekevän jotain pieniä sivutöitä siellä sun täällä eikä mies vain yksinkertaisesti kehdannut myöntää Johannalle ettei hänellä ole kunnon työpaikkaa.

Totuus oli kuitenkin melko toisenlainen.


 -----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"M-mitä!?" Johanna huusi puhelimeensa. Hän oli varmasti kuullut väärin. Ei Hunter voinut olla vankilassa. Se ei voinut olla mahdollista.
"Mit-mitä on tapahtunut!?"
Hunter kertoi kaiken: kuinka hän oli toiminut kuskina myymälävarkaudessa, kuinka hän oli vain halunnut tuoda perheellensä rahaa, kuinka hän oli vain halunnut tehdä hyvää.
"En.. En tiedä mitä sanoa" Johanna sopersi puhelimeen. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä.
"Olen pahoillani, Johanna" Hunter sanoi. Johanna ei tiennyt miten reagoida. Vielä edellisenä iltana kaikki oli ollut täydellistä. Yhtäkkiä raivo valtasi Johannan mielen ja värjäsi naisen kasvot miltei hänen hiustensa sävyiseksi. Eihän hänen pitäisi sallia mitään tälläistä!
"Kuule Hunter, tämä on nyt aivan liikaa. Ymmärrätkö yhtään mitä tämä merkitsee Leonardille!? Eikö mieleesi tullut, että rikoksesta voi jäädä kiinni!?" Johanna huusi raivoissaan. Puhelimen toisessa päässä oli hiljaista.
"No, saat itse selittää Leonardille mitä tapahtui. Minä en sinun sotkujasi selvitä" Johanna sanoi tiukasti ja pisti luurin kiinni. Hetken aikaa nainen seisoi paikoillaan ja tuijotti kännykkäänsä vihaisena. Ja MINÄ olen se talon epäluotettava, Johanna ajatteli ja heitti puhelimensa seinää päin (puhelin oli tosin lujaa tekoa, joten se kimposi seinästä suoraan Johannan otsaan). Johanna kirosi vielä hetken paikoillaan, mutta lopulta kipusi takaisin sänkyyn ajatellen hyvien unien vievän huolet pois.

Seuraavana aamuna Hunter palasi kotiin. Johanna ei ollut vielä herännyt ja Hunter ajatteli ettei naisen herättäminen olisi kovin hyvä idea. Hunter marssi suoraan kylpyhuoneeseen peseytymään ja katsoi itseään peilistä. Mitä minä nyt teen, hän ajatteli kuumeisesti. Samassa hän kuuli Leonardin äänen viereisestä huoneesta. Poika, sehän oli ratkaisu kaikkeen! Hänenhän pitäisi vain puhua pojalleen ja kaikki menisi hyvin!

"Noniin, Leonard...öh..."Hunter aloitti tuotuaan taaperon olohuoneeseen.
"Asiahan on niin, että...tuota...isi...isi ei tullut eilen illalla heti kotiin. Hu-huomasitko sitä, Leonard?"
"Joo huomatin!"

"Ai.. No siinä tapauksessa! Isi joutui ylitöihin ja no.. äiti ei tiennyt asiasta, jonka takia... jonka takia äiti on nyt vähän suuttunut isille, mutta ei mitään hätää. Me selvitämme asiamme!"
Hunter selitti Leonardille joka ei sanonut mitään. Leonard, vaikka niin pieni olikin, oli huomannut jotakin omituista olevan asian takana.
"Iti, ei tun talvii huijata" Leonard sanoi ja sai Hunterin sydämen pamppailemaan ja kasvot vakavoitumaan.
"E-en minä.. En minä huijaa.. Kaikki on ihan hyvin, pieni väärinkäsitys vain. Isillä ja äitillä on nyt vain pieni riita menossa ja-"
"Aina te on vain joku pieni liita. Voititte jo lopettaa" taapero keskeytti Hunterin, joka jäi hämmentyneenä tuijottamaan pikkuista. Miten hän näki kaiken tämän?
"N-niin, Leonard. Olet oikeassa, kyllä. Menehän.. menehän nyt leikkimään siitä niin isi, tuota, isi puhuu äitille, jooko?" Hunter sanoi ja lapsi lähti mitään sanomatta omaan huoneeseensa, Hunterin katsoessa pojan perään suu auki ihmetyksestä.

Hunter ei kuitenkaan nähnyt naista koko päivänä. Vasta illalla, monien soittoyritysten jälkeen, Johanna tuli ulko-ovesta sisään ruokakassit kädessä.
"Johanna! Olen yrittänyt soittaa sinulle vaikka kuinka monesti, missä sinä olit?" Hunter huudahti helpottuneena. Johanna ei kuitenkaan vastannut, vaan mulkaisi Hunteria katseella joka toi Hunterin mieleen lausahduksen 'jos katse voisi tappaa'. Mies nielaisi äänekkäästi kun Johanna istui pöytään ja alkoi syödä hiljaisuuden vallitessa.
"Kuule.. Olen todella pahoillani. En tullut koskaan ajatelleeksi, että tämä työ voisi olla ongelma tulevaisuudessa. Olin silloin nuori ja typerä ja vastaani tuli hyvä työtarjous pomolta joka uskotteli työn olevan helpoa ja vaaratonta. Tarvitsin vain kipeästi rahaa ja tuo oli paras tarjouksista, joten otin paikan vastaan" Hunter selitti Johannan pitäen silmänsä visusti kiinni ruoassaan.
"Sen jälkeen jotenkin vain jäin tekemään töitä lain toisella puolen ja opin elämään huonon omatunnon kanssa. Minulla on mukavat työkaverit eikä pomoni millään tahtoisi luopua minusta. Tämä oli rehellisesti ensimmäinen kerta kun jäimme kiinni ja-"
"Yritätkö nyt tässä tosiaan selittää, ettet aijo luopua työstäsi?" Johanna keskeytti nostaen tappavan katseensa Hunteriin, joka nielaisi jälleen kuuluvasti ja mietti hetken mitä sanoa.
"Minä.. ei, en aijo luopua työstäni" Hunter sanoi yrittäen kuulostaa itsevarmalta ja katsoen Johannaa suoraan silmiin (joka näytti siltä, että voisi lyödä miestä jollain) ja jatkoi:
"En oikeasti pääsisi minnekään muualle työskentelemään ja kyllä minulla pitää olla töitä. Kerroin muuten Leonardille olleeni ylitöissä. Ajattelin niin olevan paras."
Kumpikaan ei sanonut enää mitään.

Seuraavana aamuna pitkän harkinnan ja monien raivopuuskien jälkeen Johanna oli kuitenkin tullut toisiin aatoksiin. Nainen kävi herättämässä pienokaisen ja käveli Hunterin luokse. Johanna epäröi vielä tovin, mutta rykäisi sitten niin, että mies pysähtyi.
"Kuule, olen miettinyt eilisiä sanojasi. Kai niissä on jotakin perää. Toivottavasti vain voisit yrittää pitää työsi hieman, tiedäthän, syrjemmässä" Johanna sanoi ja marssi nopeasti pois huoneesta ennen kuin Hunter ehti kääntyä katsomaan.

Hunter kuunteli kuinka Johanna käveli pois ja yritti pidätellä naurua. Hunter oli ollut huolissaan hänen ja Johannan suhteesta joka oli aina ollut hieman rakoileva, mutta selvästi heillä ei ollut mitään hätää. Ehkä tämä oli sitä rakkautta, Hunter ajatteli hymyillen leveästi ja aloittaen aamutoimensa, pitkästä aikaa ilman huolen häivää.

 Ainahan Manen perheellä oli jotakin meneillään, mutta aina niistä myös selvitään.

Aika kului ja viimein saapui pieni tyttövauva Manen perheen katon alle. Tämä pieni vaaleanpunainen vaippapöksy sai nimekseen Lenora, joka sai inspiraationsa luonnollisesti veljensä nimestä. Vanhempien onneksi Lenora oli aivan yhtä ihana vauva kuin Leonardkin, jonka takia ei tyttöä tarvinnut kokoajan olla katsomassa. Johanna vaikutti olevan todella innoissaan tytön hoivaamisesta, mutta ei tosiaan ollut ainoa.

Leonard oli rakastettu lapsi, mutta poika ei ollut mitään verrattuna tähän tuoreeseen tuttipulloilijaan. Jotenkin Hunter oli aina sattunut olemaan töissä tai nukkumassa tai jossakin muualla, kun Leonardilla oli iskenyt nälkä tai tarve potalle, mutta Lenora oli aivan toinen juttu. Aina kun tyttö vähänkin inahti kehdossaan, Hunter oli auttamassa. Johanna, joka oli tähän asti hoitanut miltei kaikki lapsiasiat olettaen ettei Hunter yksinkertaisesti ollut lapsi-ihmisiä, katsoi vierestä ihmeissään kuinka Hunter leperteli pikku prinsessalleen. Ehkä Hunter vain oli aina halunnut tyttölapsen, Johanna tokaisi mielessään ja jätti asian sikseen.

Leonard ei kuitenkaan ollut aivan sinut asian kanssa. Poika ei koskaan ollut ollut kovin läheinen isänsä kanssa, mutta nyt tuntui kuin Hunter olisi unohtanut Leonardin kokonaan. Itsenäinenhän poika oli, mutta silti isän seura oli hänelle tärkeää.
"Tyhmä iti" Leonard mutisi tullessaan epäonnistuneelta huomionkerjuu-retkeltään isänsä luota, joka oli sanonut pojalle olevansa kiireinen Lenoran kanssa ja että Leonardin pitäisi mennä leikkimään omia leikkejään. Poika oli ehkä vielä pieni, mutta kyllä hän ymmärsi. Hänen isänsä vaan ei ymmärtänyt.

Illalla pistäessään Leonardin nukkumaan, jotakin epätavallista sattui Johannalle.
"Mitä ihm-?"
Nainen ihmetteli katsoessaan, kuinka tähdet pongahtelivat ulos hänen kehostaan. Samassa hän kuitenkin ymmärsi tasan tarkkaan, mitä oli tapahtumassa. Hän oli aivan unohtanut koko asian. Nainen naurahti itsekseen.

Olihan nyt hänen syntymäpäivänsä.

Johanna kiiruhti vessaan katsomaan lopputulosta, joka ei paljon eronnut aikaisemmasta. Nainen kuitenkin ajatteli muodonmuutoksen olevan paikallaan ja päätti laittautua hieman enemmän hänen ikäluokkaansa sopeutuvaan kuntoon. Avonaiset hiukset ja huulipuna tekivät jo aikamoisen muutoksen ja Johanna alkoi viimein näyttää enemmän perheen äidiltä kuin taidekoulun yli-innokkaalta opiskelijalta.

"Hei! Minulla oli tänään syntymäpäivät ja päätin tehdä pienen muodonmuutoksen. Mitäs sanot?" Johanna kysyi yllättäen tuttipulloa Lenoralle hakevan Hunterin keittiöstä. Mies katsoi hetken kauhuissaan Johannaa, joka näytti aivan eri henkiöltä. Samassa Hunter purskahti nauruun.

"Hei! Mikä nyt on noin hauskaa?" Johanna kysyi itsekin hymyillen.
"Sinusta tuli vanha! Olet vanha!" Hunter nauroi.
"No en ainakaan ole niin vanha kuin sinä!" Johanna huudahti ja alkoi nauraa makeasti Hunterin vakavoituessa. Loppuilta parivaljakolla meni kertoessa kuivia mummovitsejä ja kuvaillessa heidän tulevaisuutta lapsien kasvettua aikuisiksi. Parilla ei pitkään aikaan ollut ollut näin hauskaa yhdessä ja Johannasta tuntui, kuin hän olisi saamassa parhaan ystävänsä takaisin. Lastenhoidon ohella suhteiden kehittäminen muiden kuin hoivattavien kanssa oli vaikeaa ja ehkä nyt Johanna ja Hunter voisi alkaa keskittyä enemmän toisiinsa, varsinkin kun molempien pienokaisten syntymäpäivät olivat aivan kulman takana. Itseasiassa, syntymäpäiviä aijottaisiin viettää jo seuraavana päivänä!

"Hyvää yötä" Hunter sanoi otettuaan unenpöpperöisen Leonardin syliinsä halaten poikaa lempeästi. "Ja hyvää tulevaa syntymäpäivää, kaveri."
Leonard hymyili: "Kiitot, iti! Ja hyvää yötä!"

 "Voi kuinka te kasvatte nopeasti.." Johanna leperteli Lenoralle, joka ei tajunnut sanaakaan äidinsä sanoista.
"Sinusta tulee varmasti vielä jotakin suurta. Mutta nyt, käyhän nukkumaan. Hyvää yötä."

 Seuraavana aamuna perhe kokoontui pöydälle asetetun kakun ääreen (Lenora oli piilossa pöydän alla) ja viettivät lasten syntymäpäiviä mukavissa merkeissä. Hunter, joka oli innoissaan molempien lasten puolesta, kannusti vierestä ja Johanna auttoi kynttilöiden puhaltamisessa. Lopputulos oli kyllä hieman yllättävä.

 Lenorasta tuli oikein sievä pikku tyttö, joka peri äitinsä räväkän hiusvärin. Tyttö oli oikein iloinen tapaus (ja selvästi isän tyttö) joka oli miltei yhtä tiedonjanoinen kuin Leonardkin oli ollut.

Mutta entäs Leonard?




















"He saavat maksaa.." poika mutisi itsekseen marssiessaan raivoissaan ulos talosta riideltyään vanhempiensa kanssa, jotka jäivät järkyttyneinä katsomaan poikansa perään.

Johannan poskelle vierähti kyynel.

---------------------

Viimein uusi osa ulkona, toivottavasti tykkäsitte! Seuraavassa osassa sitten lisää Leonardista ja Lenorasta, sekä (vihdoin) uusi talo! Inspiraatiotakin riittää, joten saa nähdä mitä kaikkea tulevaisuus tuo tullessaan. Jokatapauksessa, tälläinen osa tällä kertaa, ensi kerralla uudet kujeet!

torstai 27. maaliskuuta 2014

3. Sitä saa mitä tilaa


Viikot vierivät ja elämä Hunterin kanssa oli alkanut tuntua.. no, ihan mukavalta. Johannan oli pakko myöntää tehneensä oikein mukavan ratkaisun päästäessään Hunterin lähemmäs itseään, sillä olihan mies herttainen kuin mikä ja tuodessaan viimein tavaransa Johannan pienelle mökille sai siitä pienestä rahasummastakin puserrettua edes jotakin irti jonka seurauksena saivat rakastavaiset tehtyä oikein kivan pikku remontin. Nyt talo sentään näytti talolta, tosin pienihän se oli ja edelleen naapurit Johannan ympärillä paheksuivat hänen tapaansa elää. Mutta nyt hänellä oli sentään Hunter.


Hunterin tunteet Johannaa kohtaan olivat syventyneet syventymistään ja mies aivan innoissaan teki rakkaalleen ihanaa kotitekoista ruokaa (muroja maidon kanssa) ja suukotti tätä aina kun vain pystyi. Muuton jälkeen miehen kasvoilla oli piilenyt hymy yötä päivää minne vain mies lähti ja tilanne alkoi jo näyttää siltä että miehen posket olisivat jumittuneet samaan asentoon, jonka takia Johanna passitti Hunterin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri kuitenkin nauraen ilmoitti syynä olevan pelkästään loputon miehen loputon ilo.

Valitettavasti tunteet eivät kuitenkaan näyttäneet olevan yhtä vahvat molemmilla osapuolilla.


Vaikka Hunter niin suloisesti auttoikin Johannaa kaikissa arjen pikku askareissa, ei Johanna silti voinut päästää irti siitä ajatuksesta, että Hunter oli hieman... toivoton. Hunterin valmistaessa erikoista murospesiaaliaan Johanna ei voinut olla kuvittelematta kuinka muroastiakin syttyisi palamaan Hunterin käsissä. Tottakai mies oli herttainen ja kyllähän Johanna häntä rakasti. Vai rakastiko? Joskus yön pimeinä tunteina Johanna heräsi kesken uniaan miettimään Hunteria ja hänen tunteitaan miestä kohtaan. Silloin hän yleensä kääntyi katsomaan miestä hänen vieressään ja hänen hieman pelottavaa ainaista hymyään ja silloin Johanna tajusi oikeasti välittävänsä miehestä. Niin Johanna sai unta, ainakin seuraavaan yöhön asti.


"Minä rakastan sinua, Johanna" Hunter sanoi joka ikinen ilta ja hämmentyneenä tunteistaan Johanna pystyi osoittamaan tuntemuksensa pelkästään hymyilemällä. Oikeasti hymyn takana piili jotakin "niin minäkin luultavasti en tiedä älä sano noin en tiedä mitä minun pitäisi tähän sanoa koska en osaa selittää tunteitani enkä tiedä rakastanko sinua vai en" sorttista, mutta Hunter ajatteli sen yksinertaisesti tarkoittavan "niin minäkin sinua" joka teki elämisestä huomattavasti helpompaa. Ehkä tämäkin yksinkertainen lause oli syynä Johannan epävarmuuteen, olihan tämä rakastumisjuttu todellakin tullut yllätyksenä. Ehkä hän ei vieläkään ollut vain tottunut asiaan, Johanna yritti uskotella itselleen, mutta pieni ääni hänen päässään kertoi asian takana olevan jotakin muuta. Ja se jokin muu oli asia, joka sai Johannan hermoromahduksen partaalle lähes päivittäin.


Eräänä päivänä kuitenkin tapahtui jotakin todella omituista. Aamu oli syksyinen ja melko viileä Hunterin lähtiessä töihin hymy korvissa samalla kun Johanna suoritti joka-aamuista puutarhan hoito-operaatiotaan, eikä kumpikaan heistä olisi koskaan voinutkaan kuvitella tänä päivänä tapahtuvan jotakin, joka muuttasi heidän elämänsä totaalisesti. Aamu siis eteni normaalia tahtiaan, kunnes aurinko ehti nousta.

Ja silloin se tapahtui.


"Sinä! Sinun on pakko lähteä nyt! Hunter tulee kohta töistä enkä halua hänen näkevän sinua täällä, okei?" Johanna yritti selittää tuolle mysteeriselle harmaahapselle.


"Johanna, Johanna. Kyllä minä tiedän sinun haluavan, että minä olen täällä. Halusin vain, tiedäthän, tervehtiä vanhaa kaveria" Newbie sanoi ja kyllä, viikkojen kuluessa nuoresta ja komeasta Newbiestä oli tullut vanha ja ryppyinen. Johanna oli nähnyt miehen viimeeksi pari päivää sitten ruokakaupassa , joten miehen harmaa ulkoasu ei hämmentänyt häntä. Johanna oli joutunut pidättelemään nauruaan, sillä mies näytti, no, aivan naurettavalta. Vasta pari viikkoa sitten Johanna oli kuolannut miehen perään. Nyt niin ei todellakaan enää tapahtuisi, Johanna naureskeli mielessään.

"Joo niin varmaan. Milloin sinustakaan olisi ollut juttukaveriksi?" Johanna puuskahti ja katsoi miestä suoraan silmiin. Yllättäen jokin Johannassa heräsi ja hänestä tuntui kuin mies olisi vasta eilen seissyt tässä hänen pihanurmellaan kertomassa kuinka ei voinut nähdä Johannaa enää ja kuinka Johanna oli jäänyt suremaan menetystään. Hämmentyneenä yllätyksellisistä tunteistaan Johanna pyysi kuitenkin miehen sisälle taloon ja mies seurasi hymyillen perässä.


Muutama tunti oli vierähtänyt kaksikon juorutessa naapuruston asioista kuin Riverviewin akat konsanaan, kunnes Johanna oli huomannut Hunterin oikeasti saapuvan kohta töistä kotiin ja passittanut Newbien ulos. Vielä hetken he vitsailivat oven pielessä kunnes...


... Johanna yllättäen suuteli miestä. Hän ei voinut itselleen kerrassaan mitään katsoessaan Newbien tummanharmaisiin silmiiin jotka toivat muistot elävästi hänen mieleensä ja yhtäkkiä Johanna jo muistikin syvän rakkautensa miestä kohtaan. Johanna tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin ja tunsi viimein olevansa elossa kunnes hän muisti.

Hunter.


"Ei.. Voi ei, voi ei, voi ei, voi ei, voi ei..." Johanna sopersi eikä tiennyt mitä tehdä. Miten hän olikaan saattanut jälleen langeta Newbien ansaan? Miten hän oli saattanutkaan pettää Hunterin luottamuksen vielä jollakin näin typerällä tavalla?


"Johanna. Älä huoli kaikki tulee olemaan ihan kunnossa" Newbie sanoi pehmeästi ja jokin osa Johannan aivoista uskoi sen olevan totta. Vielä kerran he suutelivat, kunnes viimein mies lähti.


Johanna oli tyrmistynyt. Ei hän koskaan olisi kuvitellut itseään tälläisenä sikana, joka pettää oman rakkahimpansa. Pahinta asiassa oli vielä se, että Johanna oli totta puhuen pitänyt siitä. Hän oikeasti oli nauttinut siitä tunteesta, kun viimein hänen huulensa kohtasivat Newbien huulet ja hän sai viimein ilmaistua hänen oikeat tunteensa miestä kohtaan. Olihan se helpottavaa, ainakin jollakin tapaa. Ja nyt Johanna tiesi miksei ollut varma tunteistaan Hunteria kohtaan. Newbie. Kaiken pahan alku ja juuri.

Mutta entä jos, Johanna mietti, entä jos hän oikeasti rakastikin Hunteria? Olisiko Johannasta oikeasti tuntunut näin pahalta, jos hänen tuntemuksensa Hunteria kohtaan olisivat olleet pelkästään kaverimieliset?

Johanna  jäi ulos seisomaan hämmentyneenä. Hän seisoi siinä kauan, miettien elämää ja katsoen kaukaisuuteen herättäen omituisia katseita naapurustossa. Lopulta Hunter palasi hänen mieleensä ja Johanna tajusi, että hänen on pakko valmistautua. Ei Hunter huomaisi mitään, Johanna uskotteli itselleen silmät hullusti päässään pyörien. Niin, kyllähän Johanna voisi sulautua tilanteeseen. Kyllä hän pystyisi esittämään, ettei mitään oikeasti olisikaan käynyt.


Päivät kuluivat ja Johannan vointi huononi kertaheitolla. Vähitellen Hunterin ikiaikainen hymykin oli alkanut hyytyä, kun Johanna oli muuttunut päivä päivältä vihreämmäksi. Kun lopulta Johanna oli päätynyt kyykistelemään vessanpöntön ääreen miltei joka aamu, Johanna tajusi ettei tämä kaikki voinut johtua pelkästään huonosta omatunnosta. Kyllä Johanna oli ennenkin oksennellut ties mistä ihmeellisistä syistä (kerran hän oli oksentanut omille kengilleen maistaessaan vahingossa miltä maistuu muurahainen), mutta tällä kertaa Johannasta tuntui asiassa piilevän jotain muutakin.


"Ei voi olla.." Johanna mietti ääneen ja hetken epäröinnin jälkeen hän päätti lähteä lääkärin vastaanotolle tarkistuttamaan asian varmuuden. Ja kyllä, Johanna oli oikeassa.
Hän odotti lasta.
Miten ihmeessä hän nyt selviäisi? Hän hädin tuskin pystyi pitämään itsestään huolta, miten ihmeessä hän pystyisi elättämään jonkun niin pienen ja viattoman vielä tälläisessä elämäntilanteessa? Mitä Hunter tähän sanoisi?


 "Hunter, minä..." Johanna aloitti illalla Hunterin tultua töistä kotiin. Hunter oli jälleen iloisena kertoen palkankorotuksestaan ja ylennyksestään, vaikkei Johanna oikeastaan tiennyt minkälaisissa bisneksissä mies edes pyöri, mutta hänen hymynsä oli valunut pois kasvoilta siinä silmänräpäyksessä nähdessään Johannan huolestuneen ilmeen.
"Mikä on? Onko kaikki kunnossa?" Hunter kysyi huolestuneena aivan kuin äiti lapselleen.
"On, kaikki on ihan okei.. Minä vain, tuota... Kävin lääkärissä tänään ja.. No, olen raskaana." Johanna sai soperrettua.


 ".. siis oikeasti? Saammeko me lapsen?" Hunter kysyi ja Johanna nyökkäsi vastaukseksi. Johanna pelkäsi sekunnin verran, että Hunter ryntäisi huutaen ovesta ulos, mutta turhaan.
"Tämähän on hienoa!"


"Oikeasti?" Johanna kysyi miehen ottaessa hänet rutistuksiinsa.
"Tottakai! Tämähän on mahtavaa! Me saamme lapsen!" Hunter huudahti ja suuteli Johannaa innokkaasti. Mies ei kuitenkaan huomannut naisen kasvoilla piilevää huolestuneisuutta vaan oli onnensa kukkuloilla eikä tuntenut mitään muuta kuin silkkaa iloa tätä uutista kohtaan.



 Johannalla oli vaikeuksia peitellä tunteitaan Hunterin iloisen katseen alta ja usein Johannan täytyi lukittautua vessaan itkemään. Johanna oli yrittänyt selittää itselleen, ettei hänen tilanteensa ollut edes niin paha, hehän olivat Newbien kanssa vain suudelleet. Kuitenkin se paha pieni ääni Johannan päässä sanoi Johannan kuitenkin halunneen enemmän ja Johannasta tuntui pahalta tajutessaan asian olevan totta. Johannasta myös tuntui, että hän oli pettänyt Hunterin myös tunnetasolla tajutessaan rakastavansa Newbietä vielä kaiken tämän jälkeen.
Mutta nyt Johannan oli tehtävä asialle muutos. Hän ottaisi ohjat käsiinsä, ja päättäisi päästää irti tuosta katalasta kelmistä.


 "MITÄ!? Kuule sinähän se olit joka minua halusi! Miten kehtaat edes yrittää-"


"Tiedän, tiedän! Kuule, kaikki tämä oli silkkaa ajanhukkaa. Ehkä minä pidän sinusta, ehkä minä olen aina halunnut sinua, mutta tiedän silti ettei tästä koskaan tulisi yhtään mitään. Ja niin tiedät sinäkin. En halua olla se kauhea ihminen joka särkee toisten sydämet, varsinkaan nyt kun vielä odotan lasta, joten toivon, ettet enää sekaantuisi elämääni. Ja minäkin lupaan olla sekaantumatta sinun elämääsi, okei?"
"Ihan miten vaan" Newbie puuskahti ästyneenä ja kääntyi pois pihamaalta sanoen hyvästit Johannalle, viimeistä kertaa. Johanna heilautti kättään miehelle ja hänestä tuntui... vapaammalta. Ehkä Johanna oli viimein päässyt eroon tunteistaan tuota julmaa Newbietä kohtaan. Nyt Johannalla oli enää yksi asia selvitettävänä, ja se oli se asioista kaikkein katalin.


 "Mukavan näköinen asu sinulla päällä tänään. Mahtaa vauvalla olla hyvät oltavat" Hunter leperteli Johannan vatsalle. Nyt Johannalle riitti. Hänen pitäisi kertoa kaikki.


 "En kestä enää! Hunter, meidän täytyy puhua."
"Mitä nyt, Johanna. Onko kaik-"
"Minä petin sinua! Newbien kanssa!"
Pitkä hiljaisuus. Hunter tuijotti Johannaa ilmeettömänä ja Johanna tuijotti takaisin.


"Tiedän, että tämä kuulostaa kamalalta ja niin se onkin, mutta kaikki on nyt selvitetty! En enää koskaan nää sitä katalaa otusta enkä ymmärrä mikä minuun oikein meni kun päätin suudella häntä.. Emme me muuta tehneet kuin suutelimme, ehkä olin vain epävarma tunteistani, mutta nyt tiedän oikeasti rakastavani sinua, vain sinua, Hunter. Anna anteeksi, tiedän olleeni kamala ja tiedän ettei tätä asiaa voi korjata helposti, mutta minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua, joten ole kiltti, anna anteeksi" Johanna nyyhkytti ja katsoi Hunterin pelottavan ilmeettömiä kasvoja. Hetken ajan Hunterin kasvoilla ei näyttänyt tapahtuvan mitään, kunnes hänen silmissään syttyivät liekit ja viha purkautui hänen sisältään.


 "MINÄ TIESIN! KOKOAJAN! JA ODOTIN, ETTÄ KERROT! ETKÄ KERTONUT! MENE, POIS! MENE!" Hunter huusi ja Johanna juoksi makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja hän kuuli kuinka ulko-ovi pamahti kiinni.

Tulisiko hän koskaan enää takaisin?





 Hunter ei juossut pois pihalta, vaan otti käsiaseensa salaisesta piilosta ja tähtäsi sillä seinään. Hän tähtäsi ja tähtäsi kuvitellen Newbien naaman seinää vasten, muttei ampunut. Hän oli vihasta suunniltaan, mutta loppujen lopuksi kaikki mitä hän tunsi, oli pelkkää surua. Hän oli kokoajan tiennyt Newbiestä, siitä lähtien kun hän oli muuttaanut Johannan luokse. Tottakai nainen oli vielä tuntenut rakkautta miestä kohtaan, johon hän oli rakastunut ensi silmäyksellä. Eivätkä he edes olleet tehneet muuta kuin suudelleet. Kaikki oli siis.. hyvin?

Hunterin päässä oli pyörinyt näiden viikkojen aikana ainoastaan yksi kysymys: miksei hän pystynyt olemaan yhtä hyvä kuin Newbie? Hänhän oli näyttänyt rakkauttaan Johannaa kohtaan kaikilla mahdollisilla tavoilla ja yrittänyt näyttää, että oikeasti hän olisi paljon parempi kuin Newbie koskaan voisi olla. Silti Newbie vain tulee ja valloittaa Johannan sydämen. Eikä Hunter voisi sille yhtään mitään. Kaikki mitä Hunter oli tehnyt saadakseen Johannan kiinnostumaan hänestä oli ollut turhaa. Aina vain, Johanna oli sisimmissään rakastanut Newbieta.



 Hunter oli väsynyt ja surkeuksissaan. Hän ei tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä. Hän rakasti Johannaa sydämensä kyllyydestä, mutta voisiko hän elää ihmisen kanssa joka ei koskaan rakastaisi häntä samalla tavalla?
Hunter ryhdistäytyi ja kävi nukkumaan sohvalle. Oli aamuyö, huomenna olisi töitä, mutta kyllä Hunter selviäisi. Kyllä hän pysyi vahvana.
Niin hän oli aina pysynyt.


 Jälleen viikot kuluivat ja vauva Johannan sisällä kasvoi huimaa vauhtia.

Hunter ei ollut muuttanut pois, muttei ollut puhunut Johannalle sen jälkeen, kun Johanna oli tunnustanut tekosensa. Johanna silti jaksoi yrittää. Joka ikinen päivä Johanna puhui Hunterille aivan tavallisista asioista, kuten säästä tai yritti kertoa jonkin ''hauskan'' vitsin joka saisi Hunterin nauramaan (esim. kaksi mummoa meni mustikkaan, toinen ei mahtunut), mutta turhaan. Hunter vain katsoi joskus ilmeettömänä, joskus hieman säälivänä, joskus äärettömän surullisena ja lähti sitten pois.

Johanna kuitenkin tiesi, että jossakin tilanteessa Hunterin oli pakko alkaa taas puhumaan. Ehkä hän vain yksinkertaisesti tarvitsi aikaa miettimiseen. Tai jos hän ei alkaisi puhua, Johanna passittaisi miehen lääkäriin ja kysyisi onko mies menettänyt puhekykynsä tai jotakin sen suuntaista. Mutta Johanna ei kuitenkaan luopunut toivosta. Kyllä kaikki vielä järjestyisi.


 Sinä yönä satoi maahan ensilumi.

Johanna oli herännyt kamalaan kipuun ja oli välittömästi noussut ylös. Synnytys oli käynnistymäisillään.
"Hunter!" Johanna huusi.


Hunter oli kuitenkin autossaan istumassa, jonne hän oli ikäänkuin muuttanut asumaan. Hän ei kuulluut Johannan huutoa eikä osannut aavistaakkaan asioiden mullistuvan tänä iltana. Hunter kuitenkin kuuli oven avautuvan ja huomasi Johannan seisovan siellä kärsivän näköisesti ja osoittavan vatsaansa. Samassa Hunter auttoi Johannan autoon ja kiidätti naisen sairaalaan.


 Johanna oli kamalissa kivuissa eikä pystynyt kävelemään, joten Hunter juoksi sairaalaan hakemaan apua. Sairaalanhoitajat tulivat ja veivät Johannan paareilla nopeasti synnytysosastolle Hunterin juostessa perässä jännittyneenä ja Johannan huutaessa kivusta.
"Kaikki on ihan hyvin" Hunter uskotteli osittain Johannalle, osittain itselleen.
"Kaikki on hyvin."


******



 "Tuota... oletko miettinyt hänelle nimeä?" Hunter kysyi epävarmana, kun he olivat viimein päässeet sairaalasta kotiin.


 "Leonard" Johanna vastasi mietteliäänä ja hymyili lievästi.

"Leonard Mane" Johanna sanoi eikä Hunter voinut sanoa siihen mitään. Oli niin monia asioita, joita hän olisi voinut sanoa omalle vastasyntyneelle pojalleen ja niin monia asioita joita hän olisi halunnut sanoa Johannalle. Mutta hän vain pysyi hiljaa.


Ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon hän hymyili.


---------------------

Voisin pyydellä anteeksi pitkää aikaväliä postauksien välillä, mutta en ole vain yksinkertaisesti ehtiyt pelata. Vähän synkempi ja pidempi osa, toivottavasti piditte!